Olen kohta 40-vuotias perheenäiti, työkokemusta minulla on työskentelystä lasten ja vanhusten kanssa ja koulutukseltani olen hieroja, lähihoitaja ja kuntoutuksen ohjaaja.
Olen koko elämäni ajan ollut hyvin tunneherkkä ja monesti tunteiden käsittely ei ole ollut helppoa. Tunteet ja niiden näkyminen ovat voineet saada aikaan esimerkiksi häpeää, pelkoa ja vihaa. Niin, tunteita nämäkin, mutta tunteiden kokeminen ei mielestäni saisi aina johtaa näihin edellä mainittuihin tunnetiloihin. Jos kokee surua, ei tulisi kokea siitä häpeää. Jos kokee vihaa, ei tulisi siitä kokea pelkoa. Jos kokee iloa, ei tulisi kokea syyllisyyttä.
Kirjoitan tätä blogiani niin itseäni kuin muitakin varten. Peräänkuulutan itsensä ja toisten avostamista ja empatiakykyä. Kirjoitan lähinnä lasten kasvatuksen ytimestä ja tuon havaintoja esiin niin omasta arkielämästäni kuin työelämästä.
Miksi kirjoitan juuri tästä aiheesta? Pidän empatiakyvyn kehittymistä ja kasvua niin äärettömän tärkeänä. Empatiakykyyn ja sen kehittymiseen ja kasvuun tulee säröjä jos ei osaa ensin rakastaa ja hyväksyä itseään. Siksi olen tunne- ja vuorovaikutuskasvatuksen puolesta puhuja!
Isensä hyväksyminen muodostuu lapsena paljolti ulkoisen palautteen mukaan. Onneksi enää ei juurikaan kohtaa kasvatusta, jossa tunteita peitetään ja hävetään. Tunteita saa ja pitää ilmaista ja me aikuiset kasvattajat näytämme esimerkillämme miten tunteita käsitellään ja näytetään.
Empatiakyvyn kehitys on lähtökohtana hyville ihmissuhteille ja monille muillekin elämän osa-alueille.
Olen itse opetellut tunteiden käsittelyä ja ilmaisemista paljon aikuisiällä ja opettelu jatkuu yhä. En todellakaan tiedä kaikkea, teen virheitä ja opin koko ajan lisää. Tuon esille asioita, jotka ovat kirkastuneet mielessäni ja joita pidän hyvinä kasvatuksellisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti